Vapputerveiset vasemmistolle

Eduskuntavaaleissa puolitoista viikkoa sitten SDP:n kannatus oli jälleen puolueen historian heikoin. Myös Vasemmistoliitto kärsi odotusten vastaisesti tappion. SDP:n piirissä uuteen ennätykseen reagoitiin tuttuun tapaan etsimällä syitä henkilöistä, ei asioista. Pölyn laskeuduttua, ja suurimman pahan mielen toivottavasti väistyttyä, on aika kääntää huomio ihmisistä asiakysymyksiin.

SDP:n laskusuhdannetta ei voi lukea nykyisen tai entisen puheenjohtajan syyksi. Edellisen kerran SDP on kasvattanut paikkamääräänsä vuoden 2003 eduskuntavaaleissa, Lipposen kauden lopulla. Puheenjohtajia ja puoluesihteereitä on sen jälkeen tullut ja mennyt vailla muutosta parempaan. Siksi on demareilta vastuutonta, lyhytnäköistä ja äärimmäisen typerää hakea selitystä tällekään vaalitappiolle puolueen johdosta. Se on jopa vaarallista, jos tarve puolueen tilan analyysille lakaistaan maton alle johtoporrasta vaihtamalla.

SDP:n ongelmat eivät myöskään rajoitu yhteen puolueeseen, vaan ovat koko vasemmiston yhteisiä. SDP:n ja Vasemmistoliiton yhteenlaskettu paikkamäärä Eduskunnassa on pudonnut 26 paikalla vuoden 2003 vaaleista; pidemmällä aikajänteellä pudotus on paljon suurempi. Pudotuksesta osan voi selittää vasemmistolaisten äänten siirtymisellä Vihreille, mutta suurta kuvaa se ei muuta. SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden yhteenlaskettu paikkamäärä näissä vaaleissa oli 61. Se on kaksi paikkaa vähemmän kuin SDP:llä yksinään vuoden 1995 vaaleissa. Vaikka Vihreät laskettaisiin vasemmistoon – mikä voi olla ihan perusteltua – koko vasemmiston yhteinen kannatus on kutistunut parissa vuosikymmenessä melkoisesti.

Yksi keskeisimmistä syistä vasemmiston alavireeseen on mielestäni talouspoliittisen keskustelun yksipuolistuminen. Enkä nyt puhu taloustieteestä, vaan julkisesta keskustelusta ja kirjoittelusta. Vaikka talousnobelistit Joseph Stiglitz ja Paul Krugman sekä jopa IMF kyseenalaistavat leikkaus- ja vyönkiristyspolitiikan järkevyyden, Suomen eduskuntavaaleissa talouspoliittinen debatti lässähti leikkauslistoilla elvistelyksi. Poliittisesti aktiiviset ihmiset eivät kuulemma saisi koskaan syyttää medioita mistään, mutta syytänpä kuitenkin: Onhan se kumma, että Sixten Korkmanin elvytystä puoltavat näkemykset eivät saa palstatilaa, vaan asiantuntijaksi otetaan Nordean Kangasharju höpöttämään jotain Pohjois-Koreasta.

Vaalien jälkeisissä analyyseissa Vasemmistoliiton tappiota onkin selitetty sillä, että Paavo Arhinmäki sortui teknisyyksiin, eikä säilyttänyt raflaavaa tyyliään. Arhinmäki yritti haastaa ummehtuneen ja yksipuolisen taloushymistelyn asia-argumenteilla, ja siitä häntä kuulemma rangaistiin. Että pysyköön tennariministeri lestissään ja jättäköön talouden isoille pojille. Arhinmäki ei tosin ollut linjansa kanssa yksin. SDP:stä suureksi riemukseni läpi päässyt Timo Harakka puhui jo eurovaalikampanjassaan leikkauspolitiikan järjettömyydestä, ja jatkoi samalla teemalla Eduskuntaan. Tätä lisää, kiitos.

Se, että Harakan ajatukset tuntuvat tuoreilta ja poikkeuksellisilta, paljastaa ongelman ytimen: SDP:ltä puuttuu oma talouspoliittinen vaihtoehto. Hallituksessa ollessaan puolue on näyttänyt tekevän, mitä Valtiovarainministeriön leikkauslistoja heiluttelevat virkamiehet käskevät. Suuri syy Jutta Urpilaisen syrjäyttämiseen oli monien demarien tunne, että SDP:n talouspoliittiset linjat päättää Martti Hetemäki. Jos SDP:n talouspolitiikan erottaa kokoomuslaisesta vain ratkaisujen tuottama huono omatunto, ei äänestäjälle oikein jää syytä äänestää demaria.

Taloustieteellinen keskustelu on finanssikriisin aikana monipuolistunut, mutta politiikka laahaa jäljessä. Finanssikriisin alussa kaikki tuntuivat yhtäkkiä puhuvan John Maynard Keynesin elvytysteorioista, mutta käytännössä keynesiläisyys tuntuu jääneen juhlapuheiden ja julistusten tasolle. Vuonna 2009 julkaistu The Spirit Level (suom. Tasa-arvo ja hyvinvointi, 2011) osoitti vastaansanomattomasti, että pienet tuloerot ovat hyväksi kaikille, myös yhteiskunnan rikkaimmille. Viime vuoden alussa hetkelliseksi sensaatioksi noussut Thomas Pikettyn Capital in the Twenty-First Century puolestaan osoittaa, että varallisuuden keskittyminen ja tuloerojen kasvu johtaa yhteiskunnalliseen epävakauteen, ja että nykyisessä markkinataloudessamme varallisuus tulee lähitulevaisuudessa keskittymään entistä enemmän.

Tiede on vasemmiston puolella, jos sillä on ymmärrystä muuttaa nämä johtopäätökset poliittisiksi ohjelmiksi. Ei ole mitään syytä, miksi SDP:n tulisi lukkiutua uusliberalistiseen talousajatteluun. Elvyttävällä, työpaikkoja luovalla ja tuloeroja tasaavalla talouspolitiikalla on vankka taloustieteellinen perusta. SDP:n on tehtävä sen mukaista politiikkaa. Uusliberalismin light-versiona puolueella ei ole mitään olemassaolon oikeutusta.

Pikettyn havainto varallisuuden kasautumisesta ja sitä myötä tapahtuvasta luokkarajojen vahvistumisesta johtaa toiseen vasemmiston kohtalonkysymykseen: yksilönvapauteen. Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja Ruurik Holm osuu naulan kantaan kirjoittaessaan HS:n vieraskynässä, että yksilönvapaus pitäisi nostaa vasemmistolaisen ajattelun ytimeen. Mielestäni on itsestään selvää, että vasemmistolaisessa politiikassa on kyse nimenomaan yksilönvapaudesta. Miksi me taistelemme luokkayhteiskuntaa vastaan? Miksi vaadimme maksutonta peruskoulua ja sosiaali- ja terveyspalveluja? Jotta jokaisella syntyperästään riippumatta olisi mahdollisuus ihan mihin vain.

Vasemmisto mielletään massaliikkeiden ja kollektiivisuuden kautta, mutta nämä ovat olleet pikemminkin väline kuin päämäärä. Jotta työväki sata vuotta sitten ylipäätään saatiin poliittisesti liikkeelle, oli synnytettävä luokkatietoisuus ja massaliike. Sen vangiksi ei kuitenkaan pidä jäädä. Nykypäivän yksilöllistyvä yhteiskuntamme ei haasta vasemmiston ydinajatusta, vain sen metodit. Itse asiassa väitän, että vasemmiston sanoma luokkarajojen rikkomisesta ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista kaikille voi menestyä tällä vuosisadalla paremmin kuin koskaan. Viime vuosisadan idealisoitua yhtenäiskulttuuria haikailevan äärioikeiston ja luokkarajoja kiinni hitsaavien markkinaliberaalien puristuksessa vasemmisto on yksilön ja hänen vapautensa ainoa takuumies.

Kolmantena ja viimeisenä politiikkasuosituksenani esitän, että vasemmisto lakkaisi riitelemästä keskenään. Lasken myös Vihreät vasemmistopuolueeksi, sillä sellaisena valtaosa heidän äänestäjistään puolueensa näkee. Myös taannoisen vaalikonedatan perusteella Vihreät on pikemminkin SDP:n liberaalisiipi, kuin Kokoomuksen puisto-osasto. SDP, Vihreät ja Vasemmistoliitto kuitenkin käyttäytyvät välillä kuin viinapullon viimeisestä huikasta tappeleva juopporemmi. Nämä kolme puoluetta kilpailevat pitkälti samoista äänistä, mutta se äänipotti kutistuu.

Kolme vasemmistopuoluetta tarvitsevat hallituksessa toisiaan. Neljästä suurimmasta puolueestamme vain SDP on sitoutunut Ympäristöministeriön säilyttämiseen, mikä on Vihreille ja Vasemmistoliitolle tärkeä kysymys. Ilman SDP:n ja / tai Vasemmistoliiton tukea Vihreillä on hallituksessa hyvin hankala saada omia asioitaan läpi, kuten nähtiin Vanhasen 2. hallituksen aikana. Vasemmistoliitto ei ole koko olemassaolonsa aikana päässyt hallitukseen ilman SDP:n vetoapua, ja vastaavasti demareilla on hallituksessa orpo olo ilman vassareita.

Keskinäinen kilpailu ei tuo vasemmistopuolueille yhtäkään uutta ääntä. Jos vasemmistopuolueet ovat kiinnostuneet tulevaisuudestaan paria vaalikautta pidemmällä aikajänteellä, ne alkavat profiloitua hieman eri suuntiin ja lakkaavat kalastelemasta toistensa vesillä. Vihreiden olisi luontevinta haastaa kokoomus ja RKP urbaanien liberaalien äänestäjien keskuudessa arvoliberalismilla sekä koulutusta ja start up –yrittäjyyttä painottaen. SDP on menettänyt äänestäjiään Perussuomalaisiin ja Keskustaan, ja kasvua olisikin viisainta hakea näiltä suunnilta esim. pitämällä ääntä ruuhka-Suomen ulkopuolisten alueiden palveluista ja työpaikoista. Hyvinvointivaltio ei voi karata kasvukeskuksiin. SDP:n on tärkeää myös pitää kiinni asemastaan keskiluokan edunvalvojana. Vasemmistoliitto houkuttelee politiikkaan valveutuneita ja radikaaleja ihmisiä, joille SDP ja Vihreät näyttävät lällyiltä konformisteilta, sekä antaa äänen yhteiskuntamme vähäosaisimmille. Tämäkin on elintärkeää.

Yllä kuvattu työnjako saattaa kuulostaa Ruotsin mallisen vasemmistoblokin suunnittelulta, ja sitä se onkin. Uskon, että vasemmistolla on mahdollisuus elää ja vaikuttaa vain määrätietoisella yhteistyöllä. Yhteiskuntaamme viime vuosikymmenet riivannut oikeistolaistuminen ei ole mikään vääjäämätön luonnonlaki. Maailma muuttuu, kun sitä muutetaan, mutta vasemmisto on hukannut aloitteen jonnekin 70-luvulle.